LENTOKONEESSA ON MYÖS TUNNELMAA

Joo, tunnelmaa oli erityisesti Lontoon ja Chicagon välissä, niin kuin itse lentokentilläkin. Monenlaista tunnelmaa. Ottakaahan hyvä asento, nyt tulee tekstiä.

Helsingissä kaikki meni hyvin, mutta voihan Lontoo. Matkustustoverini Antti ei saanut Seutulassa checkattua itseään sisälle Atlannin ylitykselle, joten homma täytyi hoitaa Lontoon päässä. Ei muuten onnistunut. Siinä sitten huudeltiin molemmin puolin lentolippujen tarkastusta että no mitäs nytten tehdään. Lento oli ylibuukattu, ja Antti lähti virkailijoiden kanssa johonkin päätyen lopulta San Franciscoon. Kevyessä paniikissa lähetin äiskälle ja iskälle hätäviestejä, että onnistuukohan nyt sitten mun seuraava lentoni Chicagosta eteenpäin koska sinne en vielä ollut checkkautunut in. Yrittäessäni päästä koneeseen virkailija vinkkasi meikäläisen jonosta sivuun. Olin melko varma että nyt ne luulee että kuljetan jättitorkkuhuivini sisällä kokaiinia tai ydinaseita.

Ette olisi pitänyt sitä ollenkaan ylireagointina jos olisitte nähneet sen virkailijan ilmeen. Mutta ei se luullut. Kyseli vaan että miksi haluan Yhdysvaltoihin. Ja että mitä mää teen Suomessa. Olin näkevinäni pienen hymyn häivähdyksen jäykkäilmeisen virkailijan kasvoilla kun kolmannen perättäisen kysymyksen kohdalla olin että ekskjyys mii? Syytän aksenttia.

Lontoon ja Chicagon välillä oli aika kivaa. Älyttömän hyvää ruokaa, ja kokista kärrättiin nassun eteen puolentunnin välein. Ja arvakkaa mitä! Jokasella oli oma telkkari, ja telkkarista löyty satunnaisia telkkarisarjojen jaksoja, muun muassa yks Glee, ja se oli se Westside story-jakso! Siis se, missä on se maailman ihana America! Mutta jos meinaa takasin tullessa mennä ylipainon puolelle (huom. puhun nyt matkalaukusta), ei haittaa. Ei tee tiukkaa vetästä päälle muutamaa ekstrapaitaa, koneessa nimittäin oli kylmempi kuin helmikuisessa Siperiassa. Appelsiinisuklaakeksit olivat hyviä, onneksi vieruskaverini ei tahtonut syödä omiansa. Vastapalvelukseksi tarjosin purukumin nousuissa ja laskuissa. Se tyttö oli aivan hysteerisen lentopelkoinen.

Oon aina miettinyt, miltä tuntuu seistä matkatavaroita odottelemassa ja tajuta, että se oma kassi ei ole tulossa. Nyt tiedän. Melko kamalalta. Varsinkin jos seuraavaksi olisi ideana mennä maahantulotarkastukseen tullaamaan kamppeet, ja virkailijana pönöttää ei-niin-asiakaspalveluhenkisen näköinen kaveri. Meikäläisen laukku on muuten edelleenkin reissun päällä.

Lento Chicagosta Portlandiin oli kolme tuntia myöhässä. Kävin sillä välin sekä Starbucksissä juomassa pahanmakuisen jääkahvin että McDonaldsissa juomassa pienen karamellijääkahvin. Tai ainakin tilasin pienen. Kahvia oli 0.4 litraa, ja kermavaahtoa ja karkkikastiketta vähintään saman verran. Niin, niin, tiedän, kaikki on suurta Amerikassa.

Portlandiin lennettäessä naapuripenkillä istui chihuahua. Ja tästä eteenpäin lupaan, etten koskaan valita lentokoneen nousujen ja laskujen aikana itkevistä lapsista lähtevästä äänestä. Ikinä ei ole sattunut korviin niin älyttömän paljon kuin Portlandiin saavuttaessa sattui, joten tiedän nyt tismalleen miltä se tuntuu. Kykenen samaistumaan niihin lapsiraukkoihin. Kuitenkin, jos tulevaisuudessa jonkun brittiläisen perheen kaksi vilkkaanpuoleista kullanmurua roikkuu ja kiipeilee kaksi tuntia penkissäni lentokentällä, aioin kyllä jatkossakin valittaa. Mutta ihan vähän vain, hiljaa mielessäni.

Vaikka ihan kaikki ei mennytkään suoraan putkeen, niin matkalla oli kivaa. Koska tiiättekö sen tunteen, kun koko ajan vaan hihityttää? Kun kone laskeutu Portlandiin ja näin ne julmetun kokoset vuoret ja joet siellä väleissä, hihitytti suorastaan hysteerisesti. Ainoa hetki jolloin ei juuri naurattanut oli se, kun Heathrowlla kipitin kovalla kiireellä kohti porttia, ja näin Zaran täynnä suuria miinus viiskymmentä-plakaatteja.