LET'S GO TO THE BEACH

Kyllähän te kaikista elokuvista muistatte ne rannikkokyläset, joissa ravintolat on rakennettu laitureille ja niistä saa vain kalaa, joissa kauppakadut on täynnä hämäriä tilpehööriputiikkeja, joissa voi kaikkialla kuulla lokkien nauravan ja tuntea kylmän, tässä tapauksessa Japanista puhaltavan tuulen luissa ja ytimissä asti. Joissa motelleissa voi tuutulaulukseen kuunnella aaltojen pärskettä ja haistaa suolan.

Kuten osattiin ennakoida, saapuessamme rannikolle meri myrskysi, eikä piitsiloikoilusuunnitelmista oikein tahtonut tulla mitään. Oikeastaan se ei haitannut, koska olin paria päivää aikaisemmin vähän kärväyttänyt itseäni vesihiihdellessä, eikä aurinko nyt olisi tehnyt kovin hyvää. Muutenkin tykkään sateesta, poikkeuksena ainoastaan tilanteet joissa se huuhtoo aamuiset hiustenlaittominuutit viemäriin tai joissa se estää kellahtamasta nurmikolle makoilemaan ja syömään sipsiä.

Sitäpaitsi autossa on mukava istua kun aurinko ei häi'i silmiin. Erityisen mukavaa autossa istumisesta tekee erinomaisen kirjan lukeminen, ilman matkapahoinvointia. Viimetöikseni Helsinki-Vantaalta ennen Lontooseen suuntaamista ostin erään Khaled Hosseinin kirjan, johon en sitten koneessa koskenutkaan. Onneksi. Autoilutunnit tuntuivat minuuteilta. En ole ihan varma, että voiko noin kamalaa kirjaa varsinaisesti suositella kenellekään, mutta musta tuntuu, että olen jälleen yhden askeleen lähempänä ymmärrystä jostakin.

Ja kun merellä usva peitti taivaanrannan, kun sade piiskasi majakkaa valon välähdellessä tyhjälle merelle, kun aallot pärskähtelivät rantakivikkoihin  ja kun tuuli niin kovasti että jalkojaan saattoi lepuuttaa nojaamalla vastatuuleen, musta tuntui, että ymmärrän sataprosenttisesti niitä ihmisiä, jotka hakevat inspiraationsa merestä. Olisin voinut katsella sitä ikuisesti, jos en vihaisi aamukaktusta kurkussa niin kovasti.

Luontoäiti selvästi yritti pirstoa mun sääoptimismini, mutta ei hätää, kyllähän aurinkoinen rantsupäiväkin passasi mainiosti. Rantakivillä hylkeet nauttivat lämmöstä meidän kavereina. Merivesi tuntui tuhansilta veitseniskuilta (ihan näin Titanic-Jackia lainatakseni) ja rantahiekka pumpulilta.

Ja vaikka mulla välillä on vähän ikävä ruisleipää ja suomalaista suklaata ja ehkä jotain ihmisiäkin, toisena iltana auringonlaskun aikaan tuon Tyynen valtameren rantaviivaa juostessa mut valtasi sellainen kupliva hyvänolontunne, joka purkautui nauruksi ja joka teki juoksemisesta kevyempää kuin ikinä.